Päivä kerrallaan

Oulusta ei ole kuulunut mitään uutta, joten vanhoilla tiedoilla mennään.

Viime keskiviikkona käytiin kuitenkin suunnitellusti Kokkolan keskussairaalassa kortisoni rasituskokeessa. Se oli kyllä taas näitä uskomattomia päiviä. Ei hyvänen aika. Testissäää olisis pitänyt mennä korkeintaan 2 ja puoli tuntia. Antti vei Matin ja minä menin kohta jatkamaan kunhan Pekka oli viety kouluun ja Emma kerhoon. Henna lähti mummon kans Vitsariin. Sanoin kyllä mummolle että pitäis ehtiä pois sairaalasta Emmaa hakemaan mutta eihän sitä ikinä tiedä mitä ne siellä keksii.

Kokeessa pitää saada ensin otettua verikoe. Sitten pitää antaa suonen sisäisesti lääkeannos. Siitä tunnin  ja kahden tunnin päästä otetaan verikokeet. Ja sitten pääsee kotiin. Näytteet lähetetään Ouluun ja lääkäri  soittaa kotiin tuloksista viikonpäästä. 

No ei menny ihan niinkö Strö... Tälläkään kertaa. Kun mää pääsin sairaalalle niin Matilla oli vasta Emlat eli puudutusaineet pistos paikoissa. Voi ressi. Niistä Emloista sitte jankutettiinkin seuraavat kaks tuntia. Oiskohan pistely alotettu, no varmaan viimestään puoli kymmeneltä. Eka lääkäri pisti jotain kymmenen kertaa, ainakin. Ja Matti huusi ja lääkäri pöpötti emloista, ei kannata laittaa, ei ois saanu laittaa, näin ne tekee, suonet ei näy, suonet vetäytyy, hankala nähä, ei voi tietää, summasa joutuu vetään ja kaiveleen... Jep. Ja Matti huusi. Kerran saatiin kanyyli hetkeksi suoneen sen verran että hiljokseen saatiin lypsettyä veri näyte. Jossain vaiheessa ymmärsi lopettaa yrittämisen, äitin olis ehkä pitäny ymmärtää lopettaa aiemmin. Siinä joutu jo hoitajatki pitämään kiinni. Sitten tuli toinen kiltempi lääkäri. Yritti vaan kahteen kohtaan, ei tulosta. Aiko soittaa anesetesia lääkärille. Matti pääsi syömään. Aamun rääkistä Matti sai lohdutukseksi ruhtinaallisesti Rosson heijastimen. Kävi jo mielessä että on taso laskenu.

Just kun saatiin tarjotin eteen, saatto Matillakin olla jo huutamisesta nälkä, tuli yliläääkäri ja sanoi että minä yritän vielä saada kanyylin laitettua. Päätettiin että yritetään heti ja syödään myöhemmin. Olishan se kiva päästä kotiinkin, joskus. 

No, lääkäri yritti pari kolme kertaa ja Matti huuuuuuusi. Oli sitä mieltä että suonet supistuu niin hyvin että sekin vaikeuttaa hommaa ja emloja ei sitten kannata enää ikinä laittaa. Katottiin vielä edellisen kerran tulokset, että tarviiko tätä edes tehdä uudestaan. Mietittiin jo uutta aikaa seuraavalle viikolle. Lääkäri katseli suonia jo ensikertaa ajatellen... Päätti vielä yrittää kerran ja sitten katsotaan uusi aika. 

IHME tapahtui! klo 12.30. Kanyyli pysyi suonessa! Lääke annettiin. Matti sai neljä pikku autoa ( eli edelleen Kokkola jyrää Oulun tässä asiassa, ehdin jo vähän huolestua). Lähdettiin syömään. Harmi että ruoka maistui niin hyvin huutamisen jälkeen ettei äidille jäänyt oikeastaan mitään. Ja Matti sai pelata ipadillä. Sitten tuli labran täti ja pisti ainakin kolmeen sormen päähän ja sai näytteet otettua. Ja tunnin päästä sama juttu. Matti sai pari tarraa labratätiltä. Välillä saatiin viestiä sosiaalityöntekijästä ja fysioterapiasta. Kanyyli irti. Ja vielä joku pikku lahjus reippaalle pojalle ja kotiin. n. 14.30. Eipä ehitty hakeen Emmaa eikä kyllä Pekkaakaan. 

HUH, Mikä päivä!!!

Vielä ei ole vastauksia kuulunut, huomenna soittoaika. Sosiaalityöntekijälle keskiviikkona ja fysioterapia päätös lepää jossain kokkolan terveyskeskuksen pöydällä. 

Matti on hyväntuulinen höpöttelijä. Nauttii elämästä, ulkoilusta ja leikeistä. Kävely on aika jäykkää ja huteraakin, varsinkin aamusta. Vielä yksi kerho jäljellä ennen joulujuhlaa. 

Kiitos taas kommenteista.Toivotaan että kaikki menee parhainpäin joulun yli. 

Kamala että mää jaksan kirjottaa pitkästi. Eihän näitä kukaan jaksa lukea.